Tänä aamuna käväsi mielessä kun olin saanut silmäni auki,todettuani että hengissä ollaan, muisteltuani eilistä ja melkein purskahdettua itkuun itseinhosta, että miksi ihmiset tekevät jonkin asian eteen hirveästi töitä, mutta tuhoavat sen seuraavalla sekunnilla?
Vai puhunko vain itsestäni?
Olin tehnyt "töitä" erään suhteen eteen, aivan järkyttävästi. Pariin kertaan mokattuani kännireissuilla, sain ne kuitenkin sovittua kauhean itseinhon vallassa, mutta eilinen lähti lapasesta niin hurjasti että sinne meni, heippa!
Näissä reissuissa ei ole olennaisena ollut kunto. Kunto on kyllä kestänyt, vaikka heikko happi on ollut. Vaan se, että kasvoissa olevaa isoa reikää (jonka olen myös huomannut olevan syy lihomiseen) ei pysy kiinni, vaan sieltä ryöppyää oksennuksenlailla lauseita, jotka eivät ole minun sanojani. Kuten, tiskillä huutaminen kaatokännissä "SOITAzzxx MULLEHHNFNMCNXC JOS E T KEKSI MITÄÄ DUUNIN JÄLJKEE"............ Ja juuri kun ollaan puhuttu, että ollaan hiljaa tästä ja otetaan rauhallisesti. Jes.
Näistä hetkistä olen ylpeä. Muut asiakkaat, sekä duunikaverit kääntyvät katsomaan että mikä saatana se oli. Ja tyttö on aivan nolona ja kiukkuisen oloinen. Huutelua, jankutusta, tyhmiä kysymyksiä ja itkuisia avautumisia umpihumalassa.
Tuollaisia ihmisiä vihaan ylikaiken, koska työskentelen itsekkin baarimikkona.
Eli loogisesti ajateltuna vihaan itseänikin? Jep, itseinho on aivan huipussaan. Kun sanotaan että nyt menee niin huonosti että ei voi kun nauraa, niin enää ei edes naurata.
Eikä itketä, tai itkettäisi, mutta en uskalla, koska silmässäni on silmätulehdus. Kuppa tai jokin. Ostin uuden v.kestävän ripsivärin. Kiireessä otin ensimmäisen. Frendin kämpälle päästyä pistin sitä silmiin, jonka jälkeen toinen silmäni turposi aivan uskomattoman kokoiseksi. (kävelen varmasti yöllä duunissa päin seiniä)
Vielä sillä näkee, mutta pian ei. Kipu on helvettiä, mutta pahinta on että se on tajuttoman ruma. Huomenna lääkäriin. Jep.
Ja takaisin murheisiin.. yritin kyseiselle neidille soitella, ja tietenkin aamulla (!), siihen aikaan, kun ketään normaali baarityöntekijä ei ole hereillä. Noku mua masensi. Taisi neiti herätä ja vastaus paniikkipuheluuni oli luurit. Selvä tämä. Pistin sitten vielä hänelle viestiä bookissa, no eipä tullut vastausta. Ja kyllä, oli paikalla liiankin pitkään.
Soitin jalkavaimoilleni, lohdutukseksi sain "Meressä on kaloja"-tyyppisiä voisuapientä-lauseita. Vittu. No. Ei auta muutakun syyttää itseään.
Koska sitä oppii? Jollei edes kantapäänkautta, niin onko silloin täydellinen ihmissuhteissa epäonnistuja? En ole tähän ikään asti oppinut, miten käyttäytyä kun kyseessä on upea ja todella kiinnostava ihminen, mutta joka haluaa ottaa rauhallisesti ja kattoa miten tilanne etenee..
Vihaan odottamista. Bussin tai frendin, vuoronumeron odottaminen kelassa on yksi pahimmista, ja myös tämä, en tarkoita että haluaisin samalla sekunnilla henkilön tavattua seurustella, mennä naimisiin viikon päästä ja samalla hankkia lapsia. Ehei. Haluan vain vastauksia kysymyksiin, joita on miljoona. En saa päähäni ajatusta "edetää rauhallisesti". En ole lapsena saanut kaikkea mitä halusin heti, enkä tule saamaan vieläkään. Yrittänyttä ei laiteta.
Ja taas syttyy tupakka..
Ellei minulla jo ole keuhkosyöpää, tämän yön jälkeen viimeistään on. Olen polttanut ketjussa koko päivän. Minulla ei ole enää mitään menetettävää, paitsi duunit, silloin voisin sanoa että tämä olikin tässä, kiitos hei.
Ylpeys ja kunnia (ylpeyttä on mutta kunniasta ei tietoakaan hehehe) mennyt. Ihminen josta välitin enemmän kuin ruuasta, menetetty. Rahat, juu rillon kassassa kilisee. Muiden ihmisten arvostus (onko sitä koskaan ollutkaan? jos ei muuten niin työnarkomaani-maine ei ole mennyt, mutta onko se niin arvostettavaa edes?) menetetty huhheijaa.
Antti Tuiskun tyhjä huone soi voicella, korvistani vuotaa verta. Aivohalvaus saavutettu, laulan mukana. Mitä vielä.
Ihmisen täytyy olla todella typerä jos elättelee vielä jonkinlaista toivoa toista kohtaan kaiken tämän jälkeen. Noh, sitähän minä olen. Elättelen toivoa yhteisestä tulevaisuudesta, yksin. Elän vaaleanpunaisen saippuakuplan sisällä pumpulimaailmassa. Aina saa toivoa. Vaikka se olisikin turhaa.
Vielä turhempaa olisi hankkia laastari. Pistää paska kiertämään. Hankkia joku ja uskotella et tykkää ja ootsäihakivapussaillaa-höpöilyä. Kunnes pääsee vanhasta yli, hyi. Rumaa semmoinen. Itse en ole ikinä harrastanut, en ikinä, ehei, en minä.. En sen jälkeen kun laastari varasti viinani mennessäni vanhan jutun luo yöksi ja feidattua sen tyypin ensi ja heitettyy kämpil nukkumaa. Tiedän etten tule pääsemään tämän mimmin jälkeen yli enkä ympäri. Huh. On kyllä aikamoine nainen et on ite näin sekavas mielentilas.
Kuinkas sitten kävikään... jatkan tätä siis töistä palattuani. Mahtava työyö oli, ainakin siihen hetkeen saakka kun tämä neitokainen ilmestyy tiskini nurkille siskonsa kanssa. Hymy ja nauru hyytyivät ja valahdin aivan valkoiseksi ja kädet tärisivät kuin hullulla. Duunifrendini joka on täysin tietämätön asiasta, kaarsi tiskilleni koska hänellä ei itsellään ollut sillä hetkellä asiakkaita, ja otti tytöt. Sillä hetkellä halusin huutaa. En tiedä mitä, kai jotain epämääräistä, mutta kuitenkin. Kyllä hävetti. Äkkikuolema ei ollut kaukana, ja sillä hetkellä olin tekemässä margariittoja ja ajatukset karkasivat aivan muualle, tuloksena kaksi maailman ruminta margariittaa ikinä valmiina tiskillä. Että näin! Hienosti!
Keskustelin muutaman duunifrendin kanssa tänään asiasta, ja tulimme kaikki siihen tulokseen, että tarpeeksi suuri stressi voi muuttaa käytöstä humalassa aivan toiseksi mitä se normaalisti on. Jep. Sain mielenrauhan osittain. Selvinpäin ollessa olen keskittynyt aivan muihin asioihin kuin tämän stressaavan jutun setvimiseen. Olen siivonnut noin aamuviidestä päivä kahteentoista. Milloin mitäkin. Sen jälkeen on aivan tappoväsynyt ja sammuu kuin saunalyhty ja herätessä on hetki aikaa valmistautua ja lähteä töihin. Piuh. Kyllä tämä tästä, joskus..
Olipas taas avautumista. Jospa seuraava postaus olisi jotain asiaa.. Tittidii, siivous jatkuu-->
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti