Mieli vankiloista pahin.

Juttelin ystäväni kanssa tunteista, ja ajattelutavoista.
Huomasimme olevamme kuin yö ja päivä. Hän on järki ihmisiä, kun taas minä ajattelen kaiken tunteilla.
Kun hän sanoi kadehtivansa ja ihailevansa minua, ja yleisestikkin ihmisiä jotka elävät tunteilla ja täysillä.
Menin sanattomaksi.
Koska hänellä ei ole aavistustakaan mitä se pahimmillaan voi olla.
Mietin omia varjopuoliani tässä tunteilla ajattelemisessa, ja totesin että olisi monet sydänsurut jäänyt itkemättä, itsari yrittämättä ja sillat olisivat säilyneet polttamattomina. Itse haaveilin hetken siitä, että ajattelisin kaiken järjellä.. mutta olisin myös sinänsä paljon menettänyt.
Kultaisen keskitien löytäminen on ehkä mahdollista, mutta tuntuu mahdottomalta. Miten määritellään tunneasioissa kultainen keskitie? Onko sellaista olemassakaan?
Kummastelen osittain ystävääni, koska hän on seurustelusuhteessa ollut jo vuosia, mutta kysyttäessä onko hän onnellinen, hän ei osaa vastata. Hän vain on suhteessa, siinä ei ole sen enempää eikä vähempää.
Noh, kukin tallaa tavallaan.

Tunteet ovat hassu juttu. Niihin ei pahemmin voi vaikuttaa. 

Ihmisen mieli toimii pelottavalla tavalla. Luulen että nämä "järki"-ihmiset eivät pysty tekemään mielessään itselleen vankilaa yhtä helposti kuin tunteelliset.
Tunteelliset saattavat kehittää järkyttäviä mielihaluja vaikkapa jostain ihastuksesta. Siinä voi pahimmassa tapauksessa olla tuhoisat seuraukset (mustasukkaisuusdraamat jotka kärjistyvät pahoinpitelyyn/tappoon etc.)
Mieli on pelottava asia, toisinaan. Tuossa puolivuotta sitten kun koin jälleen hirvittäviä sydänsuruja, vannoin että en enää ikinä ihastu, rakastu, tai tunne yhtään mitään ketään kohtaan. ( - perhe, etc.)
Näin kävi. Näin todella kävi. Tapasin upeita ihmisiä, mutta en vain kyennyt tuntemaan heitä kohtaan mitään. Olin rakentanut todella kovan muurin, joka söi lopulta minua itseäni sisältä. Se oli harmaata aikaa elämässäni, koska silloin jopa seurustelin yhden tytön kanssa, lähinnä hänen mielikseen, eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä. Erossa en itkenyt, enkä tuntenut mitään sääliä häneen kun hän makasi sylissäni itkien. En tuntenut suhteen aikana mitään tunteita, enkä pahemmin ollut edes kotona vaikka olin näin luvannut, koska myöskään lupaukseni hänelle eivät merkinneet minulle siinä kohtaan mitään. Sain paljon enemmän positiivistaenergiaa ystävistäni, joiden kanssa lähdin bilettämään tai jotain aivan muuta. Tiedän että tein väärin, ja osittain myös kadun sitä. Sain kokemuksia kaikesta huolimatta, ja opinkin jotain.. elämä täytyy elää täysillä, jos itseään kovin säästää ja kylmettää, menettää paljon elämisen halun lisäksi.

Parempaan huomiseen.

- nancy

Pelkotilat.

Mitä pelkäät?

Toisten vastaus on lähinnä kuolemaa, pelkoa, läheisen menettämistä tai terveyden romahtamista.
Jotkut taas vastaavat että eivät pelkää mitään, ehkä sen takia että eivät halua näyttää herkkää puoltaan.
Yleensä minäkin vastaan jälkimmäisellä tavalla minulta kysyttäessä. Ei sillä että en halua näyttää herkkää puoltani, vaan yksinkertaisesti niin on helpoin vastata, en halua kaikille avautua peloistani.

Minun mielestäni kaikki pelkäävät jotakin. Joko tietoisesti tai tiedostomatta.

Joistain peloista voi päästä yli.. Kuten pimeän pelosta ja korkean/ahtaanpaikan kammosta.
Vaikeinta on pelon kohtaaminen. En nyt tässä tarkoita että korkeanpaikan kammosta kärsivä pitäisi viedä kerrostalon huipulle ja pyytää katsoa alas, tai tunkea ahtaankammonpelosta kärsivä pieneen tilaan. Seurauksena voi olla pahat loppuiän traumat, mutta totta se on, näistä peloista voi päästä yli.

Itse pelkään kuolemaa. Tai en oikeastaan kuolemaa, vaan menettämistä.
Pelkään sitä, että joudun luopumaan läheisestäni. Tiedän tämän olevan väistämätön juttu, mutta silti.
Suurin pelkoni on että äitini tai isäni on joutunut pahaan onnettomuuteen. He joutuisivat elämään loppuikänsä muiden kautta, hengityskoneessa pahimmassa tapauksessa. Olen varsinkin äitini  kanssa puhunut paljon kuolemasta, ja kuvittelimme tilanteen jossa hänelle on tapahtunut jotain peruuttamatonta pahaa ja hän joutuisi elämään edellämainitun tavoin, letkujen kautta. Hänen pyyntönsä oli että jos joskus näin tapahtuisi, niin hänen ainoa toivonsa olisi että minä pyytäisin hoitajien pysäyttää koneet. Se ei olisi enää elämää. Ymmärrän hänen pointtinsa, enkä voisi katsoa kun vanhempani makaa vuoteessa vihanneksena.
Mutta ajatus siitä, että joutuisin lopullisesti luopumaan hänestä, sai minut lähinnä oksentamaan. En voisi kuitenkaan olla niin itsekäs, että pitäisin vanhempaani väkisin elävien kirjoissa, ja tietäisin kuinka hirveät tuskat ja millaista taistelua tämä kävisi joka päivä.
Monet ajattelevat eutanasian olevan väärin, mutta jokaisella pitää olla oikeus päättää omasta elämästään.

Toiseksi pelkään terveyteni romahtamista. Minulla on suuria unelmia koskien tulevaisuutta, vaimo ja perhe johon kuuluu lapsia. Onnellisuutta ja paljon ihania asioita.
Pelkään saavani sairauden jota ei voida parantaa. Esimerkiksi keuhkosyövän.
Tulevan ammattini puolesta kaikki on mahdollista. Tappo, murha, puukotus, ruiskulla pistäminen etc. Vaarallista työtä, ja olen valmis ottamaan riskin, vaikka se aavistuksen minua pelottaakin. En usko että tässä maailmassa on montaa ihmistä jota ei nuo pelottaisi, edes vähän. Pelko ei ole sairaalloinen, se on vain "mahdollisuus" joka pyörii takaraivossa.

Ja sitten on vielä yksi. Verikokeet. Tiedän tämän pelon lähteen, tai pikemminkin trauman, ja se juontaa lapsuudesta. Olin koulukiusattu ja liian helppoa oli sanoa että on paha olo ja tuntuu kipeältä. Kun kuumetta ei ollut, lähdettiin lääkäriin. Lääkäri ei löytänyt mitään ja totesi että olisi parasta ottaa verikokeet. Muistan kuinka itkin äidilleni että en halua, mutta kuten arvata saattaa, ei se paljoa auttanut. Potkin, purin ja löin kahta hoitajaa parhaani mukaan jotka yrittivät pitää minua tuolissa että koe saataisiin otettua, ja loipulta kävikin niin että lääkärillä paloi hermot ja kävi huutamassa paikalle vähän lisää hoitajia. Muistan sen hetken vieläkin kuin eilisen, kun hoitajat pitivät kiinni niin että sattui. Voin kertoa että olin koulussa aina tästä edespäin.
Vieläkin jos kuulen lääkärin suusta että verikoe joudutaan ottamaan, yritän kierrellä tilanteesta mahdollisuuksien mukaan pois, vaikka tiedän ja ymmärrän että se on vain omaksi parhaakseni.
Normaalisti verikokeen ottaminen vie muutamia minuutteja, minun kohdallani parisen kymmentä. Minulla ei ole diagnosoitu paniikkihäiriötä, mutta tälläisen saan jos tähän tilanteeseen joudun. Pelkon ja traumat ovat niin pahat. Tämä ei kuitenkaan rajoita normaalia päivittäistä elämääni millään tasolla, teen itsekkin hoitajan työtä ja joudun päivittäin pistelemään asiakkaita sun muuta, ja tämä ei tuota ongelmia niin kauan kunhan piikki on minulla eikä lähellä käsivarttani.

Toisaalta, vähän taaksepäin palatakseni ei ole mikään mahdottomuus että jos tänäänkin töihin lähtiessäni jäisin vaikka rattijuopon alle ja kuolisin kadulle. Kaikki on mahdollista, kuka tietää. Siksipä jokainen päivä täytyy elää kuin se olisi viimeinen, eikä koskaan ole liian myöhäistä kertoa välittävänsä, tai rakastavansa, ei koskaan.

- Nanc

"Puhdistautumisrituaalien elämää suurempien mietteiden tuoksinasta: Miksi niin usein neuvomme ystäviämme ja muita ihmisiä vaikeissa tilanteissa, jonka kaltaisista itsemme löydettyämme olemme aivan pihalla? Missä lausumiemme upeiden neuvojen voima on silloin? Ja jos/kun ne lausuukin itselleen, miksi paradoksi ei katoakaan taikaiskusta? Tarjoamamme ratkaisu tuntui niin helpolta ja itsestäänselvältä, kun tilanteessa oli joku muu. Parhaassa tapauksessa vielä ihmettelimme, miksei hän vain ottanut neuvoistamme vaarin."

Ystävän sanoja lainaten.

Se ei vain ole niin helppoa ku on itse samassa tilanteessa. Varsinkaan suhde-asiat ei tunnu ikinä olevan mitenkään helppoja.

'Koko elämäni olen yrittänyt välttää oikeita tunteita, koska niiden mukana tulee koko saatanan maailma' (c) Kyösti Pöysti

Amen.

"Ei enää niin kiinnostava"-Nancy..

Kun luulet kaiken olevan hyvin ja olet onnellinen..

Elämäsi romahtaa. Et ehdi edes tajuta mitä on tapahtunut kun maailmasi kaatuu kuin puu. Se iskee puskan takaa, niin kovaa että tajunnan lähtö ei ole kaukana.
Kun tajuat sen, et voi uskoa sitä todeksi.
Toivot että kaikki olisi vain pahaa unta, ja puolisosi herättäisi sinut pian.

Mulla on paljon ihania muistoja, todella paljon ja niitä varjelen aina. Mulla on nimi hakattuna pohkeeseen, sitä en tuu ikinä peittää.
On kummallista, miten sydänsurut voi tuntua joskus fyysisestikkin. Kuten nyt, rinnasta ottaa lujaa ja oksettaa. Päätä särkee. Silmät ovat kuivuneet kyyneleistä. Tuskin pystyn ikinä enää vuodattamaan yhtään.

"Tyttöi tulee kyl taas ja niit menee.. sä tiedät sen."

Ei se ole niin. Se ei vain toimi niin.
Kun tiedät, olet koko sydämmestäsi varma, että olet menettänyt sen ihmisen, ketä rakastit koko sydämmestäsi, ja tiedät että et ketään muuta kohtaan voi tuntea samaa, ja tiedät että et enää mahdollisesti ikinä tule kokemaan niitä ihania hetkiä kuin sen ihmisen kanssa sait kokea, niitä turhia riitoja ja väittelyitä. Toisen ihmisen arvon ymmärtää vasta kun hänet on menettänyt.
Välillä saattaa pitää toista itsestään selvyytenä, mutta se ei sitä todellakaan ole.
Olin itse todella, todella pohjalla ennenkuin tapasin tämän tytön.
7kk sitä rakkautta ja onnea kesti.
Kunnes yht äkkiä, eilen illalla, kaikki romahti. Niin romahdin minäkin. Mustelmat ja punaset turvonneet silmät ovat siitä muistutuksena.
Olisin halunnut antaa vielä niin paljon enemmän, olla vieläkin parempi vaimo, mutta.. En vain osannut kai. Olin jo antanut melkein kaikkeni.

Pahinta tässä on se, että tämä ihminen kenen kanssa minun piti jakaa tulevaisuus, ei vain pysty seurustelemaan. Ei ole koskaan kyennyt, eikä pahemmin edes halunnut..
Sitä en tiennyt, ja ehkä parempi niin. En olisi ikinä ollut näin onnellinen. Siitä olen hänelle kiitollinen. Hän nosti minut pohjalta, pyyhki pölyistä ja rakasti, tunsin taas olevani ihminen ja kokonainen. Mutta, kuten hän minut nosti, hän minut myös pudotti takaisin, tosin tahattomasti.

En ole koskaan ollut tyytyväinen itseeni, en ulkonäköön, en luonteeseeni, en mihinkään. Mutta hänen kanssaan olin, ainakin melkein sujut itseni kanssa. Kerrankin elämässä tuntui hyvältä olla Minä.
Nyt ei ole jäljellä enää mitään. Se tyttö oli mun koko elämä. Niin väärältä kun se kuulostaakin, mutta niin se oli. Nyt on jäljellä enää tyhjä kuori, tosin onnellisien muistojen kanssa. Niitä ketään ei voi viedä pois, ei vain voi. Ja ne hetket, ottaa vieläkin mahanpohjasta kun mietin niitä ja häntä. Kuten aina kun näimme, ja kun aamulla hänen vierestään heräsin, perhosjoukko myllersi mahanpohjalla, kuin huvipuiston hurjimmassa laitteessa.
Heräsin joka aamu hymy kasvoila.

On väärin sanoa "hanki elämä". Joku ihminen voi olla toiselle juurikin se koko elämä. Kuten hän oli minulle. Elämää ei voi hankkia, se olisi pelkkää kulissia. Hymyä vaikka sisälläsi huudat ja itket.

Yksi vaikeimmista oli vaihtaa hänen nimensä puhelimessa, sekä vaihtaa taustakuva. Kyynelten lävitse sen sain kuitenkin tehtyä, mutta helppoa se ei todellakaan ollut.

Tällä hetkellä voisin melkein luvata, että tulen olemaan lopun ikääni yksin. Jos en häntä enää koskaan saisi takaisin, en halua ketään muutakaan. Monet sanovat että suhteita tulee ja menee niinkuin busseja. Mutta hän oli KAIKKEA mitä ikinäikinäikinä uskaltaisin edes tytöltä toivoa.
Sellaista luonnetta tai kasvoja ei ole kenelläkään. Sellaisia hetkiä en enää tule kokemaan kuin hänen kanssaan. Se oli kuin satua, mutta totta. Tosin tämä voisi olla, ja oikeasti joku nyt herättäisi tästä painajaisesta, olisi se sitten pomo joka huutaisi naama punaisena, minulla olisi tyttöni vielä, ja kaikki olisi hyvin.
On jännä miten toinen ihminen voi vaikuttaa johonkin niin paljon. Minulla on elämä muuten aika OK, upeita ihmisiä on paljon ja duunikin on, mutta.. Se tärkein puuttuu.

En ole ikinä osannut olla 'yksin', toisin sanoen sinkku. Se on minun vammani. Tarvitsen sen toisen vierelleni, niin olen kokonainen. Sinkkuna en ole edes puolikas, vaan tosiaan pelkkä tyhjä kuori. Minusta ei ole muuta jäljellä. En hae seurustelukumppaniltani mitään muuta kuin läheisyyttä ja rakkautta. Se tekee minusta kokonaisen.
Kuulostan varmasti läheisriippuvaiselta hullulta, mutta usko tai älä, olen muuten kuten kaikki muutkin. Ehkä vain aivan liian tunteellinen, herkkä. Suunnittelen liikaa asioita, ja tipun korkealta ja kovaa. Sellainen minä olen. En ole ikinä oppinut rakentamaan sitä kuuluisaa "suojamuuria", sellaisen kyllä haluaisin.
Osaan kyllä olla kylmä ja välinpitämätön, mutta vain niille ihmisille joista en kummallisemmin välitä. (Lue: Yhdenillan jutut jotka jää soittelemaan perään, jotka eivät ole syystä tai toisesta ymmärtänyt asiaa loppuun.)


Löysin tämän yhdestä blogista, jota siis nyt lainaan..

"...Ensinnäkin itku auttaa psyykkisesti. Itkijä osaa usein itsekin päätellä vasta silmistä valuvista kyynelistä, että asiaan liittyy voimakkaita tunteita. Itkevä ihminen on tosissaan. ".

Itkevä ihminen on tosissaan, allekirjoitan. Itkeminen on tosin vain pahanolon purkamista, ja juurikin sitä tosissaan olemista, muuhun se ei sitten vaikutakkaan. Se ei ole taikakeino saada mennyt takaisin, se ei ole mitään enempää.

Tiedän että on monia paikkoja,asioita , biisejä ja ajatuksiakin jopa, joita minun täytyy mahdollisimman paljon välttää. Koska niistä muistuu liikaa mieleen muistoja, ja tiedän että en pysty kokoamaan itseäni kovin helpolla, varsinkaan julkisella paikalla.

Tulipa tässä mieleeni että on kumma kun on sellaisia ihmisiä, joita sinun pitää kuunnella, lohduttaa ja yrittää auttaa, varsinkin rakkaus-asioissa
päivästä päivään, ja vuodesta toiseen. Mutta kun Sinulla on vaikeaa, saat sanottua ehkä pari lausetta ja sitten sinut keskeytetään ja aletaan puhua vaikka lehtikioskin myyjästä.
Se että Sinun täytyy aina kuunnella ja olla läsnä, mutta kun itselläsi on vaikeaa, tämä ihminen ei ole valmis kuuntelemaan tai lohduttamaan.
Itse pitäisi aina olla niin vahva, ja kuunnella vaikka sattuisi niin kovaa että voisit huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee, ja keksiä taas keinoja millä kaiken saisi paremmaksi, ja hänen olonsa parannettua edes hiukan, mutta sinun itse täytyy pitää suu kiinni omista murheistasi, koska se ei tunnu toista kiinnostavan. On se jännä.

Onneks sisälläni on niin paljon hyviä muistoja, ja hetkiä, että jaksan vielä jatkaa.. En tiedä kuinka kauan, vai miten tässä käy, mutta nuo ajatukset pitävät mielenterveyteni kohdillaan.


En halua olla ihminen, jos joudun tällaista tuskaa kokemaan. En vain halua. En halua olla mitään.

Biisi jota en tule varmasti enää koskaan kuuntelemaan samanlailla kuten ennen.

- nancy

Tositarina koulukiusaamisesta.

Kyyneleet silmissä luin yhden pienen tytön tarinaa koulukiusaamisesta. Tuli omat muistot mieleen, ja se, että miten ketään voi tehdä mitään sellaista kenellekkään. Maailma on täynnä pahaa.

Käy lukemassa Elisan tarina tästä.

Lepää rauhassa.

Heippa taivaan Isi! Viimeks ku pyysin jotain, niin oli vuosi sitten synttärilahjaksi Manolot, no en saanut mutta ei kaukana ollut!

Joten.. Rakas taivaan isä.. Löin faijan kans vetoa siitä, että Haavistosta tulee pressa eikä Väyrysestä. Anna näin tapahtua niin pysytään kavereina. Muuten olen viiskymppiä köyhempi, eikä faijaa kiinnosta mun minibudjetti sen kauhean uhoamisen jälkeen, ei auta edes ruikutus. Eipä mulla muuta, kiitti! Aamen.

Ei mulla oikein muuta, paitsi luulin et mulla olis paska blogi mut löysin jotai vieläki parempaa.. Täytyy olla helvetin kova pokka että "kehtaa" tämmöistä blogia pitää, mutta nostan silti hattua! Erittäin kieroutunut huumorin taju, mutta silti aivan mahtavuutta!

tsekkaa se tästä. Loistavaa.

Rakkaudella Nancy

Missä kulkee ihailun ja kateuden raja?

Voiko kateus olla positiivista, vai onko se sitten ihailua?

Onko kateus enemmänkin tyylillä "Tolla on nii täydelline elämä.. puoliso, oma kämppä ja hyvä työpaikka! Saispa se potkut ja toi puoliso hyppäis mun sylii!" Vai mitä se on?

Hetken tätä pohdittuani näin maanantai yönä, tulin siihen tulokseen että raja on hiuksen hieno, ja aivan liian helppo ylittää.

Kateus on aivan p*rseestä, mutta kaikkihan siitä kärsivät, edes kerran elämässä. Ei välttämättä sairaanloisesta, vaan ihan vaikka pikkujutusta.
Itse olin nuorempana hyvinkin kateellinen monille ihmisille, esimerkiksi siksi, kun he olivat niin suosittuja ja kauniita, ja minua, silloista pientä punkkaria potkittiin rappusia alas niin että tuntu.
Enää en jaksa olla kateellinen pahemmin, toki joskus tulee pieni kateuden pistos kun kuulee että jollain menee aivan helvetin hyvin ja itsellä ei ehkä niinkään hyvin, vaan aika huonosti. Kausiluontoista tämä on toki..

Melkein allekirjoitan seuraavan lainauksen, mutta en sitten ihan kuitenkaan.

"Elämäsi on juuri sitä, millaiseksi sen teet."

Osittain totta on joo, mutta esim. terveydentilan muutoksia ei pysty itse kovinkaan pitkälle kontrolloimaan. Ja muita asioita.. Joskus on vaan pakko tehdä väärin, että voisi tehdä oikein. En lähde nyt tässä selittämään enempää esimerkkejä mutta pointti oli että pakon edessä ihminen tekee mitä tahansa, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä olisi niinkään järkevää, ok, yksi vielä, ottaa esim pikavippi talousahdingossa, jota sitten perinnän kautta koittaa maksella takaisin.. Nä on niin nähty.

Ihailen monia ihmisiä, kuten muutamia ystäviäni. Vaikka kaikkea paskaa sataa niskaan, he jaksavat painaa läpi hymyillen. Tosin siinä on se, että ketään ei pahemmin kysele jos vaikutat ulkoisesti siltä, että hyvin menee, mutta sitten sisältä sattuu niin kovaa.
Tai sitten, jotkut eivät vain välitä.. Antavat murheiden olla, ja keskittyvät elämään. Se voi tosin kostautua jossain vaiheessa, toivottavasti ei.

Kaikesta selviää kun vain ottaa sen asenteen, ainakin useimmista asioista. Tärkein on, että ei saa hukkua masennukseen ja itsesääliin. Elämä on siihen aivan liian lyhyt. Kuten eräs ystäväni kerran totesi, "Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella", ja niin se on tähänkin päivään asti mennyt. Ei ole asiaa, joka olisi jäänyt jumittamaan paikoilleen.. Mutta, kuten aina, kaikki voisi olla edes hieman paremmin.
Jos vain keskittyisi siihen, että kaikki voisi olla paremmin, missä välissä ehtii elämään?

Tipaton tammikuu loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Pari kertaa meni tauon piikkiin,
mutta nytten 6 iltana ollut "parilla", ja joka ikinen aamu yhtä sairas olo. Olisipa vielä 19, silloin ei darrasta ollut ikinä tietoakaan. Vanhaksi tullaan, iik.

Asiasta kukkaruukkuun.

Olen myös tyttöjen kanssa naureskellut sitä, että kun seurustelet, niin kaikki vanhat ihastukset/exät/uudet ihmiset/heterot ovat yht äkkiä aivan iholla kiinni, ja ovat kauhean kiinnostuneita näkemään, mutta sitten kun olet sinkku, ei ketään missään. En kuitenkaan luule, että kaikilla olisi tämä "kielletyn hedelmän himo" yht äkkiä pop juttuna, vaan.. Karma, tai jotain. Näin se on aina mennyt, ja näköjään jatkuu samaan suuntaan.

Huh, jospa sitten tulisi jotain varsinaista tekstiä seuraavaksi, nyt tökkii ja pahasti..

- ycnan