Kusipäät.

Keitä he ovat? Mistä he tulevat? Miksi kaikki rakastuvat kusipäihin? Miten heistä on tullut sellaisia? Miksi heitä kutsutaan kusipäiksi, ja tärkein, ketä ja miten määritellää kusipää?

Duunin jälkeisiä pohdintoja. Pariin otteeseen elämässä kuullut lauseen "älä ihastu muhun, mä oon täys kusipää." Olen muistaakseni itsekkin tuota lausetta joskus käyttänyt..
Oma ajatukseni siihen, että ketä kusipäät ovat, on se, että hekin ovat vain ihmisiä. Ehkä hieman eksyksissä tai haluavat vain tulla ja mennä oman päänsä ja tunteiden mukaan, elää.
Ja mahdollisesti, he ovat katkeria koska heille on joskus joku tehnyt paskan, ja tiedostamattaan ja tiedostamalla haluavat välttää sen kaikin keinoin ja ehkä jonkun kieron henkilön mielestä jakaa tuskaansa muille, että omat fiilikset paranisivat.
Kun itse tuota lausetta viimeksi käytin, tapailin yhtä todella kivaa ja upeaa mimmiä, mutta olin juuri hetki sitten eronnut pitkästä ja vaikeasta suhteesta, olin sekaisin kuin seinäkello enkä todellakaan tiennyt mitä halusin ja kenen kanssa. Vaikka sen olin hänelle tehnyt selväksi, niin pienessä hiprakassa, hehee, menin tuon kuollettavan kuluneen lauseen heittämään. Noh, eipä ollut vaikutusta asiaan, mutta eipä siitä tuon enempää.

Mutta tekeekö se ihmisestä kusipään?
Onhan niitäkin ihmisiä, joita ainakin näissä "teini"-piireissä kutsutaan pleijereiksi.
Tapaillaan monta samaan aikaan, ja aina on joku varalla. Luoko se turvallisuuden tunnetta, että ei tarvitse olla yksin vaikka joku juttu ei toimikkaan? Hakevatko nämä "pleijerit" läheisyyden tunnetta siksi näin monista koska yksi ihminen ei pysty tarjoamaan niin paljoa kuin mahdollista?
Vai onko kyse kaveripiirin "kovin kundi/mimmi"-kisasta?

Jokainen haluaa olla onnellinen.. tietenkin.

Luulen että he ovat ihmisiä, joita on elämän aikana parisuhteissa satutettu niin paljon että he eivät vain pysty luottamaan enää kehenkään.. Väliaikainen juttu, yhdenillanjuttu tms, saa heidät tuntemaa itsensä onnelliseksi hetkellisesti tosin..

Ennenkuin hukun ajatuksiini, taidan lopetella.

On se jännä.

- nanni

Ihmisen mieli, vankiloista pahin.

Olen tässä viime aikoina alkanut miettimään asioita pintaa syvemmältä. Jep, tulin vanhaksi ja nyt täytyy alkaa puhumaan fiksuja.
Oletko koskaan istunut kahvilan terassilla (tms) ja katsellut ohi kulkevia ihmisiä ja miettinyt, mihin heillä on kiire, mikä on heidän tarinansa. Miksi hän näyttää surulliselta ja miksi toinen juoksee? Miten tuo nuori äiti jaksaa pienen lapsen kanssa? Mitä heille kuuluu?
Olen myös alkanut tarkastelemaan läheisiäni tarkemmin kuin ennen.. Olen ehkä maailman huonoin kirjoittamaan tästä aiheesta, koska olen itse aivan samanlainen, mutta ei se rikos ole.
Lähipiirissäni on valtavasti vahvoja ihmisiä, tarkoitan että he haluavat näyttää että he ovat niin vahvoja henkisesti ettei mikään heitä riko. He eivät ikinä valita elämästään tai kerro tunteistaan. He eivät myöskään itke, eivät ainakaan kenenkään läsnä ollessa.
He tukahduttavat tunteensa ja niin.. kuten aiemmin jo kirjoitin, heistä tulee tyhjiä kuoria.
Tai enemmänkin robotteja, kun heiltä kysyy mitä kuuluu, vastaus on aina sama "Hyvää.". He kuvittelevat että ketään ei huomaa heidän pahaa oloaan jos he vastaavat että "hyvää", useimmat jättävät asian sikseen ja tyytyvät saamaansa vastaukseen. Ja näin kivikasvoiset ihmiset hengähtävät sisäisesti. Ehkä he ovat jollain tasolla henkisesti heikkoja, mutta eivät vain uskalla näyttää sitä, ja verhoutuvat siksi kovan maskin taakse, koska he pelkäävät. Niinkuin jonkun asian sanominen ääneen, saisi sen tapahtumaan uudestaan. He ovat kuin pieniä lapsia, eksyksissä ja peloissaan, mutta silti eivät tajua ottaa apua vastaan. On helpompi pärjätä yksin.

Yksi tällainen ihminen on entinen tyttöystäväni. Vasta nyt pitkän taivalluksen jälkeen olen pikku hiljaa alkanut päästä hänen päänsä sisään ja saanut häntä avautumaan. Mikään ei satu niin kovaa, kuin se, että näkee miten joku ihminen, ja varsinkin läheinen, on niin väsynyt ja rikki sisältä, ja miten hänen kasvonsa on "kovettunut" samaan tuimaan ilmeeseen.
Hymyä ei ole näkynyt miesmuistiin. Kivikasvoja. Heidän tarinansa ovat toinen toistaan surullisempia. Kaikkea mahdollista, mitä ihmiselle vain voi tapahtua, on tapahtunut. Minä olen näistä heikoin. Minä itken julkisesti, ja näytän liiankin herkästi mitä tunnen. Välillä se on todella raskasta, mutta sellainen olen aina ollut. Vahva mutta herkkä, kaikkea paskaa sataa jatkuvalla syötöllä niskaan mutta on vain pakko jaksaa mennä kaiken läpi ja uskoa parempaan huomiseen.
Rakastan näitä ihmisiä yli kaiken, tuntuu todella pahalta, kun ei voi muuhun tyytyä kuin katsoa vierestä kun toinen kärsii henkisesti. Se sattuu aivan fyysisesti sydämmestä, tai no rinnasta, koska sydän on vain elin ja blaablaablaa. Kun yrittää auttaa, he työntävät pois luotaan, ja sanovat että kaikki on hyvin, mutta heidän silmistään näkee kuinka väsyneitä he oikeasti ovat.

Pitkän sitkeän yrittämisen jälkeen, eksäni avautui vähän menneisyydestään.. Niin kamalia asioita, että sitä tarinaa ei voinut kuunnella itkemättä, se sattuin niin paljon. Tai minä en voinut, mutta en usko että ketään muukaan olisi siihen pystynyt. Eikä pystynyt hänkään, maailman vahvin mimmi joka menee vaikka kiven läpi, ei pystynyt kertomaan menneisyyttään itkemättä. Ihminen, jonka en ole ikinä nähnyt menettävän malttiaan, menetti. Hän uskalsi avata sydämmensä, ja olin siitä ylpeä, koska huomasin miten paljon niiden muutamien asioiden kertominen auttoi häntä. Ja keskustelimme myös siitä, miksi vahvat ihmiset torjuvat avun.. Ehkä siinä pelossa, että ketään ei heitä enää arvostaisi tai joku saattaisi jopa nauraa? Näin minulle on käynyt, mutta en jaksa välittää siitä. Paras sanonta tähän väliin olisi "Älä hauku arpia, jos et ole tuntenut haavoja.". Ihmiset käsittelevät tapahtumia eri tavalla, ja toiset sitten latistavat toisen ihmisen murheen sanomalla "ei toi oo niin paha!". Vittumaista, kyllä.


He elävät siinä uskossa, että jaksavat yksin kaiken. Vaikka se ei todellakaan ole niin. Heidän ei tarvitsi.. Muutama läheinen, levätköön rauhassa, ovat olleet juuri tällaisia ihmisiä, he eivät halunneet apua kun sitä monet tarjosivat, ja lopuksi oli vain muutama ihminen joita oikeasti heidän asiansa kiinnostivat, mutta olivat jo niin väsyneitä yrittämään että luovuttivat. Niinkuin hekin. He eivät enää jaksaneet taistella, ja riistivät itseltään hengen. He eivät enää nähneet muuta ratkaisua. En tuomitse, vaikka ideasta en yhtään pidä. Se oli heidän päätöksensä, ja kunnioitan sitä. He olivat vahvoja ihmisiä loppuun saakka, mutta murtuivat lopulta. Jokainen murtuu aikanaan, ei ole inhimillistä pitää vaikeita asioita sisällään hautaan saakka. Puhuminen auttaa. Jakoi asiansa sitten kaupantädin kanssa tai ystävän, niin se auttaa jaksamaan eteenpäin ja lopulta näkemään valon. Saa uusia näkökulmia ja voi lopulta todeta että se asia on vain paisunut x 1000 pienen päänsä sisällä. Toki on olemassa niin pahoja asioita, joista ei voi samaa todeta. Ihminen ei pysty ihmeisiin.

Kuten sanotaan, että ihminen ei halua kuolla, hän haluaa vaan päästä eroon tuskasta.
Allekirjoitan.

Mutta en kuitenkaan näe sitä minään ratkaisuna mihinkään. Sitä se ei ole.

Tähän päätän kirjoituksen, vaikka pääni sisällä vilisee vaikka kuinka paljon tekstiä.. mutta toistaisin itseäni, niinkuin olen jo tainnut tehdä.

Talk! Talk! Talk!

Jeje.

Rakkaudella

Nancy ~

Ikäkriisi. Yksi v-mäisistä asioista koskaan. Vuodet vierii ja ikää tulee lisää..
Sukulaiset pommittaa jatkuval syötöllä kysymyksiä tulevaisuudesta, tuntee itsensä hienoksi ihmiseksi kun ei voi muuta todeta että päämäärä on selvitä hengissä tästä elämästä. He kun odottavat että minusta tulisi tohtori tai presidentti. Ehei. Olen baarimestari, kouluni käynyt ja motivaatio kaikkeen on + - 0. "Entäs se seurustelupuoli? Joko sulla on vaimo?", joo, onha tässä ollu vaikka ketä, mutta jollain tavalla onnistun hoitamaan asiat niin että ei oo pelkoo.
Elämäni täyttää työt ja viinan huuruiset vapaa illat, joita sitten täydentää "Mähaluankuollamuahävettääniinetvoisinvaaitkee"-darra-aamut.
Elämässä ei ole muuta sisältöä, ja se on surullista, ja jos joku vielä tässä vaiheessa luulee että olen onnellinen, niin en ole. Olin hetken, kunnes tapojeni mukaan kusin suhteen alun ja tässä sitä taas ollaan. Uidaan itseäälissä ja toistetaan aamusta toiseen että huomenna ottaa itseään niskasta kiinni.
Mutta koska niin käy? Vai pitääkö elämän heittää vielä muutaman kerran voltti, että tajuaa jotain? Ehkä viina on tapa korvata asioita/asia joka puuttuu elämästä. Rakkauden. Vanhemmilta tai ystäviltä ei voi saada saman kaltaista rakkautta ja välittämistä kuin tapailu/seurusteluihmiseltä. Jos joku väittää muuta, hän valehtelee. Ihminen ei pysty elämään ilman rakkautta, tai pystyy, mutta silloin on vain tyhjä kuori. Jos kukkaa ei kastele, se kuolee pois vaikka onkin silti siinä. Mutta mitenkäs sitten, kun kerrankin olisi se "Neiti Täydellinen", niin miten pystyy olla hallitsematta itseään ja tehdä kaiken juuri niin väärin ja ahdistavasti kuin vain ikinä osaa? Sitten jälkeen päin itkeä paskaa elämäänsä, tähän paskaan blogiin. Pakko sanoa, että minulla on hieno elämä. Iha vitun hieno. Saa olla niin ylpeä itsestään että haluan jakaa sen myös teille.
Mutsi olis ylpee jos tietäis millanen tyttärestään on tullut. Helpointahan se on sanoa puhelimessa että kaikki on hyvin. Helvetin hienosti menee. Kyllä juu, töissä kaikki menee täydellisesti ja vapaa-ajalla opiskelen avoimessa yliopistossa. No en nyt ihan tuollaista sammakkoa ole suustani päästänyt, mutta tajusitte pointin.
Itse inhoan ihmisiä, jotka uivat itsesäälissä, mutta huomaan itsekkin pian hukkuvani siihen. Asiat eivät parane valittamalla. Mutta se on vain niin helppoa. Enemmän kuin helppoa.
Itseinho kohoaa taivaisiin.
Aloin kirjoittaa ikäkriisistä ja päädyn itseinhoon? Se kertoo aika paljon ihmisestä. Laiska, tyhmä ja saamaton.
Vaikka sen tajuaisi, että nyt ei ole kaikki muumit laaksossa, eikä inkkarit kanootissa, niin miksi asialle ei yksinkertaisesti tee mitään?
Onko se kiinni siitä, että on niin eksyksissä että ei tiedä mistä alottaisi? Vai laiskuudesta, vai onko kyseessä molemmat ja toteaminen että näillä jatketaan kun on tähänkin asti pärjätty?
Nyt alkaa nousukausi. Pakko. Näin ei voi enää jatkua. Jos ei itse ota niskastaan kiinni, ennemmin tai myöhemmin läheinen antaa sellaisen potkun perseelle että kuolleetkin heräävät.
Nyt on aika kääntää sivua. Nyt.

- Itsesäälissä uinut ja uutta elämän jaksoa hamuava Nancy