Ikäkriisi. Yksi v-mäisistä asioista koskaan. Vuodet vierii ja ikää tulee lisää..
Sukulaiset pommittaa jatkuval syötöllä kysymyksiä tulevaisuudesta, tuntee itsensä hienoksi ihmiseksi kun ei voi muuta todeta että päämäärä on selvitä hengissä tästä elämästä. He kun odottavat että minusta tulisi tohtori tai presidentti. Ehei. Olen baarimestari, kouluni käynyt ja motivaatio kaikkeen on + - 0. "Entäs se seurustelupuoli? Joko sulla on vaimo?", joo, onha tässä ollu vaikka ketä, mutta jollain tavalla onnistun hoitamaan asiat niin että ei oo pelkoo.
Elämäni täyttää työt ja viinan huuruiset vapaa illat, joita sitten täydentää "Mähaluankuollamuahävettääniinetvoisinvaaitkee"-darra-aamut.
Elämässä ei ole muuta sisältöä, ja se on surullista, ja jos joku vielä tässä vaiheessa luulee että olen onnellinen, niin en ole. Olin hetken, kunnes tapojeni mukaan kusin suhteen alun ja tässä sitä taas ollaan. Uidaan itseäälissä ja toistetaan aamusta toiseen että huomenna ottaa itseään niskasta kiinni.
Mutta koska niin käy? Vai pitääkö elämän heittää vielä muutaman kerran voltti, että tajuaa jotain? Ehkä viina on tapa korvata asioita/asia joka puuttuu elämästä. Rakkauden. Vanhemmilta tai ystäviltä ei voi saada saman kaltaista rakkautta ja välittämistä kuin tapailu/seurusteluihmiseltä. Jos joku väittää muuta, hän valehtelee. Ihminen ei pysty elämään ilman rakkautta, tai pystyy, mutta silloin on vain tyhjä kuori. Jos kukkaa ei kastele, se kuolee pois vaikka onkin silti siinä. Mutta mitenkäs sitten, kun kerrankin olisi se "Neiti Täydellinen", niin miten pystyy olla hallitsematta itseään ja tehdä kaiken juuri niin väärin ja ahdistavasti kuin vain ikinä osaa? Sitten jälkeen päin itkeä paskaa elämäänsä, tähän paskaan blogiin. Pakko sanoa, että minulla on hieno elämä. Iha vitun hieno. Saa olla niin ylpeä itsestään että haluan jakaa sen myös teille.
Mutsi olis ylpee jos tietäis millanen tyttärestään on tullut. Helpointahan se on sanoa puhelimessa että kaikki on hyvin. Helvetin hienosti menee. Kyllä juu, töissä kaikki menee täydellisesti ja vapaa-ajalla opiskelen avoimessa yliopistossa. No en nyt ihan tuollaista sammakkoa ole suustani päästänyt, mutta tajusitte pointin.
Itse inhoan ihmisiä, jotka uivat itsesäälissä, mutta huomaan itsekkin pian hukkuvani siihen. Asiat eivät parane valittamalla. Mutta se on vain niin helppoa. Enemmän kuin helppoa.
Itseinho kohoaa taivaisiin.
Aloin kirjoittaa ikäkriisistä ja päädyn itseinhoon? Se kertoo aika paljon ihmisestä. Laiska, tyhmä ja saamaton.
Vaikka sen tajuaisi, että nyt ei ole kaikki muumit laaksossa, eikä inkkarit kanootissa, niin miksi asialle ei yksinkertaisesti tee mitään?
Onko se kiinni siitä, että on niin eksyksissä että ei tiedä mistä alottaisi? Vai laiskuudesta, vai onko kyseessä molemmat ja toteaminen että näillä jatketaan kun on tähänkin asti pärjätty?
Nyt alkaa nousukausi. Pakko. Näin ei voi enää jatkua. Jos ei itse ota niskastaan kiinni, ennemmin tai myöhemmin läheinen antaa sellaisen potkun perseelle että kuolleetkin heräävät.
Nyt on aika kääntää sivua. Nyt.

- Itsesäälissä uinut ja uutta elämän jaksoa hamuava Nancy