Olen tässä viime aikoina alkanut miettimään asioita pintaa syvemmältä. Jep, tulin vanhaksi ja nyt täytyy alkaa puhumaan fiksuja.
Oletko koskaan istunut kahvilan terassilla (tms) ja katsellut ohi kulkevia ihmisiä ja miettinyt, mihin heillä on kiire, mikä on heidän tarinansa. Miksi hän näyttää surulliselta ja miksi toinen juoksee? Miten tuo nuori äiti jaksaa pienen lapsen kanssa? Mitä heille kuuluu?
Olen myös alkanut tarkastelemaan läheisiäni tarkemmin kuin ennen.. Olen ehkä maailman huonoin kirjoittamaan tästä aiheesta, koska olen itse aivan samanlainen, mutta ei se rikos ole.
Lähipiirissäni on valtavasti vahvoja ihmisiä, tarkoitan että he haluavat näyttää että he ovat niin vahvoja henkisesti ettei mikään heitä riko. He eivät ikinä valita elämästään tai kerro tunteistaan. He eivät myöskään itke, eivät ainakaan kenenkään läsnä ollessa.
He tukahduttavat tunteensa ja niin.. kuten aiemmin jo kirjoitin, heistä tulee tyhjiä kuoria.
Tai enemmänkin robotteja, kun heiltä kysyy mitä kuuluu, vastaus on aina sama "Hyvää.". He kuvittelevat että ketään ei huomaa heidän pahaa oloaan jos he vastaavat että "hyvää", useimmat jättävät asian sikseen ja tyytyvät saamaansa vastaukseen. Ja näin kivikasvoiset ihmiset hengähtävät sisäisesti. Ehkä he ovat jollain tasolla henkisesti heikkoja, mutta eivät vain uskalla näyttää sitä, ja verhoutuvat siksi kovan maskin taakse, koska he pelkäävät. Niinkuin jonkun asian sanominen ääneen, saisi sen tapahtumaan uudestaan. He ovat kuin pieniä lapsia, eksyksissä ja peloissaan, mutta silti eivät tajua ottaa apua vastaan. On helpompi pärjätä yksin.
Yksi tällainen ihminen on entinen tyttöystäväni. Vasta nyt pitkän taivalluksen jälkeen olen pikku hiljaa alkanut päästä hänen päänsä sisään ja saanut häntä avautumaan. Mikään ei satu niin kovaa, kuin se, että näkee miten joku ihminen, ja varsinkin läheinen, on niin väsynyt ja rikki sisältä, ja miten hänen kasvonsa on "kovettunut" samaan tuimaan ilmeeseen.
Hymyä ei ole näkynyt miesmuistiin. Kivikasvoja. Heidän tarinansa ovat toinen toistaan surullisempia. Kaikkea mahdollista, mitä ihmiselle vain voi tapahtua, on tapahtunut. Minä olen näistä heikoin. Minä itken julkisesti, ja näytän liiankin herkästi mitä tunnen. Välillä se on todella raskasta, mutta sellainen olen aina ollut. Vahva mutta herkkä, kaikkea paskaa sataa jatkuvalla syötöllä niskaan mutta on vain pakko jaksaa mennä kaiken läpi ja uskoa parempaan huomiseen.
Rakastan näitä ihmisiä yli kaiken, tuntuu todella pahalta, kun ei voi muuhun tyytyä kuin katsoa vierestä kun toinen kärsii henkisesti. Se sattuu aivan fyysisesti sydämmestä, tai no rinnasta, koska sydän on vain elin ja blaablaablaa. Kun yrittää auttaa, he työntävät pois luotaan, ja sanovat että kaikki on hyvin, mutta heidän silmistään näkee kuinka väsyneitä he oikeasti ovat.
Pitkän sitkeän yrittämisen jälkeen, eksäni avautui vähän menneisyydestään.. Niin kamalia asioita, että sitä tarinaa ei voinut kuunnella itkemättä, se sattuin niin paljon. Tai minä en voinut, mutta en usko että ketään muukaan olisi siihen pystynyt. Eikä pystynyt hänkään, maailman vahvin mimmi joka menee vaikka kiven läpi, ei pystynyt kertomaan menneisyyttään itkemättä. Ihminen, jonka en ole ikinä nähnyt menettävän malttiaan, menetti. Hän uskalsi avata sydämmensä, ja olin siitä ylpeä, koska huomasin miten paljon niiden muutamien asioiden kertominen auttoi häntä. Ja keskustelimme myös siitä, miksi vahvat ihmiset torjuvat avun.. Ehkä siinä pelossa, että ketään ei heitä enää arvostaisi tai joku saattaisi jopa nauraa? Näin minulle on käynyt, mutta en jaksa välittää siitä. Paras sanonta tähän väliin olisi "Älä hauku arpia, jos et ole tuntenut haavoja.". Ihmiset käsittelevät tapahtumia eri tavalla, ja toiset sitten latistavat toisen ihmisen murheen sanomalla "ei toi oo niin paha!". Vittumaista, kyllä.
He elävät siinä uskossa, että jaksavat yksin kaiken. Vaikka se ei todellakaan ole niin. Heidän ei tarvitsi.. Muutama läheinen, levätköön rauhassa, ovat olleet juuri tällaisia ihmisiä, he eivät halunneet apua kun sitä monet tarjosivat, ja lopuksi oli vain muutama ihminen joita oikeasti heidän asiansa kiinnostivat, mutta olivat jo niin väsyneitä yrittämään että luovuttivat. Niinkuin hekin. He eivät enää jaksaneet taistella, ja riistivät itseltään hengen. He eivät enää nähneet muuta ratkaisua. En tuomitse, vaikka ideasta en yhtään pidä. Se oli heidän päätöksensä, ja kunnioitan sitä. He olivat vahvoja ihmisiä loppuun saakka, mutta murtuivat lopulta. Jokainen murtuu aikanaan, ei ole inhimillistä pitää vaikeita asioita sisällään hautaan saakka. Puhuminen auttaa. Jakoi asiansa sitten kaupantädin kanssa tai ystävän, niin se auttaa jaksamaan eteenpäin ja lopulta näkemään valon. Saa uusia näkökulmia ja voi lopulta todeta että se asia on vain paisunut x 1000 pienen päänsä sisällä. Toki on olemassa niin pahoja asioita, joista ei voi samaa todeta. Ihminen ei pysty ihmeisiin.
Kuten sanotaan, että ihminen ei halua kuolla, hän haluaa vaan päästä eroon tuskasta.
Allekirjoitan.
Mutta en kuitenkaan näe sitä minään ratkaisuna mihinkään. Sitä se ei ole.
Tähän päätän kirjoituksen, vaikka pääni sisällä vilisee vaikka kuinka paljon tekstiä.. mutta toistaisin itseäni, niinkuin olen jo tainnut tehdä.
Talk! Talk! Talk!
Jeje.
Rakkaudella
Nancy ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti