Pelkotilat.

Mitä pelkäät?

Toisten vastaus on lähinnä kuolemaa, pelkoa, läheisen menettämistä tai terveyden romahtamista.
Jotkut taas vastaavat että eivät pelkää mitään, ehkä sen takia että eivät halua näyttää herkkää puoltaan.
Yleensä minäkin vastaan jälkimmäisellä tavalla minulta kysyttäessä. Ei sillä että en halua näyttää herkkää puoltani, vaan yksinkertaisesti niin on helpoin vastata, en halua kaikille avautua peloistani.

Minun mielestäni kaikki pelkäävät jotakin. Joko tietoisesti tai tiedostomatta.

Joistain peloista voi päästä yli.. Kuten pimeän pelosta ja korkean/ahtaanpaikan kammosta.
Vaikeinta on pelon kohtaaminen. En nyt tässä tarkoita että korkeanpaikan kammosta kärsivä pitäisi viedä kerrostalon huipulle ja pyytää katsoa alas, tai tunkea ahtaankammonpelosta kärsivä pieneen tilaan. Seurauksena voi olla pahat loppuiän traumat, mutta totta se on, näistä peloista voi päästä yli.

Itse pelkään kuolemaa. Tai en oikeastaan kuolemaa, vaan menettämistä.
Pelkään sitä, että joudun luopumaan läheisestäni. Tiedän tämän olevan väistämätön juttu, mutta silti.
Suurin pelkoni on että äitini tai isäni on joutunut pahaan onnettomuuteen. He joutuisivat elämään loppuikänsä muiden kautta, hengityskoneessa pahimmassa tapauksessa. Olen varsinkin äitini  kanssa puhunut paljon kuolemasta, ja kuvittelimme tilanteen jossa hänelle on tapahtunut jotain peruuttamatonta pahaa ja hän joutuisi elämään edellämainitun tavoin, letkujen kautta. Hänen pyyntönsä oli että jos joskus näin tapahtuisi, niin hänen ainoa toivonsa olisi että minä pyytäisin hoitajien pysäyttää koneet. Se ei olisi enää elämää. Ymmärrän hänen pointtinsa, enkä voisi katsoa kun vanhempani makaa vuoteessa vihanneksena.
Mutta ajatus siitä, että joutuisin lopullisesti luopumaan hänestä, sai minut lähinnä oksentamaan. En voisi kuitenkaan olla niin itsekäs, että pitäisin vanhempaani väkisin elävien kirjoissa, ja tietäisin kuinka hirveät tuskat ja millaista taistelua tämä kävisi joka päivä.
Monet ajattelevat eutanasian olevan väärin, mutta jokaisella pitää olla oikeus päättää omasta elämästään.

Toiseksi pelkään terveyteni romahtamista. Minulla on suuria unelmia koskien tulevaisuutta, vaimo ja perhe johon kuuluu lapsia. Onnellisuutta ja paljon ihania asioita.
Pelkään saavani sairauden jota ei voida parantaa. Esimerkiksi keuhkosyövän.
Tulevan ammattini puolesta kaikki on mahdollista. Tappo, murha, puukotus, ruiskulla pistäminen etc. Vaarallista työtä, ja olen valmis ottamaan riskin, vaikka se aavistuksen minua pelottaakin. En usko että tässä maailmassa on montaa ihmistä jota ei nuo pelottaisi, edes vähän. Pelko ei ole sairaalloinen, se on vain "mahdollisuus" joka pyörii takaraivossa.

Ja sitten on vielä yksi. Verikokeet. Tiedän tämän pelon lähteen, tai pikemminkin trauman, ja se juontaa lapsuudesta. Olin koulukiusattu ja liian helppoa oli sanoa että on paha olo ja tuntuu kipeältä. Kun kuumetta ei ollut, lähdettiin lääkäriin. Lääkäri ei löytänyt mitään ja totesi että olisi parasta ottaa verikokeet. Muistan kuinka itkin äidilleni että en halua, mutta kuten arvata saattaa, ei se paljoa auttanut. Potkin, purin ja löin kahta hoitajaa parhaani mukaan jotka yrittivät pitää minua tuolissa että koe saataisiin otettua, ja loipulta kävikin niin että lääkärillä paloi hermot ja kävi huutamassa paikalle vähän lisää hoitajia. Muistan sen hetken vieläkin kuin eilisen, kun hoitajat pitivät kiinni niin että sattui. Voin kertoa että olin koulussa aina tästä edespäin.
Vieläkin jos kuulen lääkärin suusta että verikoe joudutaan ottamaan, yritän kierrellä tilanteesta mahdollisuuksien mukaan pois, vaikka tiedän ja ymmärrän että se on vain omaksi parhaakseni.
Normaalisti verikokeen ottaminen vie muutamia minuutteja, minun kohdallani parisen kymmentä. Minulla ei ole diagnosoitu paniikkihäiriötä, mutta tälläisen saan jos tähän tilanteeseen joudun. Pelkon ja traumat ovat niin pahat. Tämä ei kuitenkaan rajoita normaalia päivittäistä elämääni millään tasolla, teen itsekkin hoitajan työtä ja joudun päivittäin pistelemään asiakkaita sun muuta, ja tämä ei tuota ongelmia niin kauan kunhan piikki on minulla eikä lähellä käsivarttani.

Toisaalta, vähän taaksepäin palatakseni ei ole mikään mahdottomuus että jos tänäänkin töihin lähtiessäni jäisin vaikka rattijuopon alle ja kuolisin kadulle. Kaikki on mahdollista, kuka tietää. Siksipä jokainen päivä täytyy elää kuin se olisi viimeinen, eikä koskaan ole liian myöhäistä kertoa välittävänsä, tai rakastavansa, ei koskaan.

- Nanc