Omalla kohdalla tätä en ole vielä joutunut kuulemaan, ja toivon mukaan en tule sairastumaankaan.. Mutta kyllä vituttaa frendien puolesta, kun he käyvät lääkärissä keskustelemassa lääkityksestä etc, niin lääkäriä ei tunnu kiinnostavan p*skan vertaa vaan tyytyy tuplaamaan tai muuten vain lisäämään annostusta.
Olen tämän myös itse henkilökohtaisesti huomannut toisessa työpaikassani, psykiatrisella. Siellä ihmsiille tyrkytetään kaiken maailman mömmöt, ja kun tyyppi saa perus kiukkukohtauksen, se otetaan todella vakavasti ja eikun vaan lisäämään pillereitä. Loppu tuloshan on ihminen, joka ei ymmärrä kuusta eikä maasta mitään, tuijottelee kattoon ja puhuu itsekseen, on siis aivan toisessa maailmassa.
Tuntuu ettei yhteiskunnalla ole varaa/jaksamista/kiinnostusta auttaa näitä sairaita ihmisiä paranemaan, edetään vain tyylillä "ei toho mikää terapia auta, pistetää supermömmöt kehii, kyl se siitä..". Eli sillähän se ihminen tuhotaan lopullisesti, vasten tahtoaan. Heille syötetään vaikka mitä ja kuinka paljon, ja sillä tavoin "potkitaan" pois näkyvistä.
Näillä lääkäreillä tuntuu olevan se käsitys, että mitä kovemmat lääkkeet, sen paremmin menee.
En kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen joka joutuu käyttämään lääkitystä syyhyn tai toiseen, olisi kuitenkaan vihannes lopuksi. Toisia ne auttavat, huom. auttavat. Eivät paranna. Siihen vaaditaan mielestäni paljon muutakin.. Eikä tietääkseni mielentilahäiriöistä voi kokonaan parantua, voi vain mennä parempaan suuntaan.
Ystävien ja perheen tuki on tärkeä, ja oma jaksaminen.
Olen muutaman vuoden joutunut katsomaan sivusta rakasta ystävääni joka sairastui maanisdepressioon.. On hyviä kausia, kaikki on hyvin, ollaan iloisia ja elämää täynnä, mutta toisessa hetkessä vihataan kaikkea mitä on olemassa ja nukuttaisiin päivä tolkulla jos ketään ei olisi välillä herättämässä syömään. Sitten taas vähän lisää lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä. Niillähän ongelmat hoidetaan. Tälle tytölle, yksikin psykiatri oli todennut että hän hakee vain huomiota ja kaikki on kiinni laiskuudesta. Joo aivan, kiitos tästäkin, masennushan lähtee lääkkeillä?
Puhuin kerran tästä toisen ystäväni kanssa, joka on henkeen ja vereensä vastaan näitä kaikenmaailman lääkehömpötyksiä. Masennus ja sen sellaiset kuuluvat elämään. Niistä vain täytyy jaksaa nousta. En oikein tiedä mitä mieltä olen, puolestako vai vastaan, mutta jotenkin se oli aika hienosti sanottu. Tosin itselläni ei ole ikinä ollut vakavaa masennusta tms, joten en osaa pahemmin asiaan sanoa mitään, mutta sen pohjalta voin, mitä olen nähnyt ja kuullut.
Yhä useammat nuoret masentuvat ja ketä se loppu peleissä koskettaa ja kiinnostaa, muita kuin perhettä ja ystäviä, ja muita läheisiä?
Ei ketään. Lääkärit tunkee lääkkeitä ja siinä on heidän työnsä, terapeutit nukkuvat silmät auki ja kysyvät vähän väliä "No miltä se sinusta tuntuu?", sellainen hetki kun tekisi mieli nousta ja huutaa että "NO MITÄ VITTUA SÄ LUULET!!".
Olen itse ollut jollain tasolla masentunut, kun elämässäni tapahtui yksinkertaisesti liikaa pahaa yhden vuoden aikana. Psykologilla silloin kävin juttelemassa, ja hän oli suurimmaksi osaksi aivan ihana, ja auttava, mutta välillä hän lipsautti tuon kuollettavan lauseen kun olin juuri kertonut asioita joiden takia itkin joka yö. Onneksi ne ajat ovat takana päin, ja sain elämänhalusta taas otteen. Tällä hetkellä on tosiaan ihanin tyttöystävä vierellä, töitä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja tosiaan, ne pari karvalasta. Välillä mennään kovaa ylöspäin, toisinaan liian nopeasti alas.
Mut oli mikä tahansa, ikinä ei saa lopettaa unelmointia. Ei koskaan. Se pitää ihmisen tässä maailmassa ja antaa voimaa jaksaa.
Kun kävin tänään aikaisemmin vähän läpi blogiani, on pakko todeta että en ole ikinä törmännyt yhtä sekavaan blogiin. Tosin, en aina ymmärrä itseänikään, saati sitten ajatuksianikaan, mutta tänne niitä on helppo vuodattaa. Onneksi.
- nancy ja sekavat fiilikset diudiu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti